Syrjäytyminen. Sitä halutaan ehkäistä, vähentää, poistaa maailmankartalta. Ja hyvä niin, ei sillä. Pohdinnan paikka on kuitenkin siinä, että syrjäytyykö ihminen jotenkin itsestään ja vahingossa, vai syrjäyttääkö yhteiskunnan rakenteet jäseniään?

Syrjäyttäminen alkaa pikku hiljaa. Opetuksessa säästetään väärissä kohdin suurentamalla ryhmäkokoja ja heikentämällä opetuksen resursseja. Kouluissa on liian vähän aikuisia ja tämä johtaa sekä opetuksen tason heikkenemiseen, että kiusaamisongelman pahenemiseen. Ei ole isoja ihmisiä, jotka ehtisivät kuunnella. Jos kotonakaan kukaan ei kuuntele, alkaa lapsen ääriviivat vähitellen haipua.

Ensin muuttuu näkymättömäksi. Sitten alkaa itsekin uskoa siihen, että ketään ei kiinnosta, ei minulla ole mitään merkitystä. Näkymättömät lapset ja nuoret jäävät helposti ilman tarpeellista ohjausta ja tsemppausta. Opiskelupaikkaa ei löydy, eikä suuntaa elämälle. Kuluu aikaa. Mitään ei tapahdu. Saat leiman, olet syrjäytynyt.

Fakta on se, että meillä ei ole varaa menettää yhtäkään lasta tai nuorta. Meidän on huolehdittava siitä, että varhaiskasvatus on pedagogisesti laadukasta sekä turvallista ja että perheiden ja varhaiskasvatuksen henkilökunnan välinen kasvatuskumppanuus toimii. On huolehdittava siitä, että perusopetus kehittyy uuden opetussuunnitelman mukaan, jota vauhdittaa työssään hyvinvoivat opettajat, riittävä määrä ammattilaisia kouluissa ja tarpeeksi pienet opetusryhmät. Erityisesti on huolehdittava siitä, että peruskoulussa oppilas saa  henkilökohtaista ja yksilöityä ohjausta ja opastusta oman ammatinvalinnan ja polun löytämiseen.

On aina vaikeampaa ja kalliimpaa korjata kuin ennaltaehkäistä. Rakennetaan palvelut sellaisiksi, että lasten ja nuorten kohdalla korjattavaa olisi mahdollisimman vähän!