“Pöö”, sanoi Paavo Lipponen presidentinvaalikampanjassaan 2012. Ei ollut mitään pelättävää. Lipponen laski ehkä leikkiä oman habituksensa ja maineensa kustannuksella, häntähän ei välttämättä ole totuttu pitämään kaikista leppoisimmista ja lutuisimmista poliitikoista. Eipä tainnut Paavo tietää tuolloin, millainen asenneilmapiiri Suomessa tulee vallitsemaan aivan lähivuosina.

Pelko. Se jähmettää, estää ajattelemasta kirkkaasti, estää kehittymästä, estää menemästä eteenpäin. Pelko tuntuu epämääräisenä palana kurkussa ja häilyy näkökentän rajoilla estäen valoa läpäisemästä harmautta. Joskus on ihan tervettäkin vähän pelätä, mutta olen erittäin huolissani tästä pelon ilmapiiristä, joka on laskutunut Suomeen.

Suomalaiset ovat oikeutetusti huolissaan hyvinvointinsa säilymisestä, maailman tilanteesta ja ihmisten liikehdinnästä pitkin eurooppaa. Totuttu ja tuttu elinympäristö ja oma arki ovat jollakin määrittelemättömällä tavalla uhattuina. Populistiset, etunenässä maahanmuuttoa vastustavat liikkeet lietsovat pelkoa maalailemalla uhkakuvia yhteiskuntamme sortumisesta. Vaihtoehtoiset totuudet, eli tuttavallisemmin valehtelu saavat tilaa mediassa ja ihmiset liian usein nielevät koukun siimoineen.

Populismi on saanut sijansa myös kuntapolitiikassa. Faktoja vääristellään omiin tarkoitusperiin sopiviksi tai jätetään tarkoituksella kertomatta asioiden molempia puolia. Maalaillaan piruja seinille. Onko yhdessätekemisen aika todellakin ohi?

Asiat on asioita. Niihin on perehdyttävä kaikilta puolilta ja käsiteltävä ilman intohimoja tai henkilökohtaisia mieltymyksiä. On puhuttava totta ja on toimittava avoimesti. On kannustettava kuntalaisia ottamaan selvää, kyseenalaistamaan, haastamaan, mutta myös aina tuomaan oma vaihtoehto pöytään. Politiikka on nimittäin neuvottelua ja yhteispeliä, jossa ei auta haukkua olemassaolevaa järjestelmää ellei ole esittää parempaa vaihtoehtoa tilalle. Vain näin päästään keskustelemaan järkevästi asioista.

Ei pidä pelätä, sillä pelko tappaa edistyksen. Peruuttamalla ei mennä eteenpäin.